Kuolleen ihmisen puhepostiviesti säilyy jokaisen laitevaihdon yli, eikä sitä lähes koskaan kuunnella.

On viesti, joka säilyy jokaisen puhelinvaihdon yli, koska sen omistaja siirtää sen käsin vanhasta laitteesta uuteen, pienessä ja yksityisessä paniikissa. Se on kuolleen ihmisen jättämä puhepostiviesti, ja outoa siinä on se, ettei sitä lähes koskaan kuunnella.

Suurimman osan ihmiskunnan historiasta suru jätti jälkeensä esineitä, joita saattoi pitää kädessä. Kellon. Takin, jossa vainajan tuoksu säilyi hetken ja katosi sitten, julmasti. Nimikirjoituksen valokuvan kääntöpuolella. Surun ei sen sijaan jäänyt ääntä. Kuolleet vaikenivat juuri sillä hetkellä, kun he kuolivat, ja pysyivät vaiti, ja hiljaisuus oli täydellinen ja pysyvä, ja jokainen kulttuuri, joka on koskaan surrut, on surrut tuossa hiljaisuudessa. Enää se ei pidä paikkaansa. Hyvin monella meistä on nyt taskussaan kolmekymmentä tai neljäkymmentä sekuntia tietystä ihmisestä, joka sanoo jotain tavallista (olen myöhässä, soita takaisin, älä unohda maitoa) täsmälleen sillä äänellä, jolla hän sen aina sanoi, ja me menettäisimme mieluummin kaikki valokuvamme kuin tämän.

Viesti on lähes aina arkinen. Juuri se musertaa ihmiset. Ei viimeiset sanat, joita lähes kukaan ei ehdi tallentaa, vaan ohimennen sanotut: muistutus päivällisestä, valitus liikenteestä, se tietty tapa, jolla he sanoivat nimesi ennen kuin sanoivat mitään muuta, ikään kuin nimesi olisi ollut pieni alkusana, jonka he olivat hioneet valmiiksi kauan sitten eivätkä koskaan muuttaneet. Päästäksesi viestiin sinun on kuljettava operaattorin kylmän koneiston läpi, synteettisen äänen, joka lukee sinulle sääntöjä tasaisella virallisella äänensävyllään ("Sinulla on yksi tallennettu viesti." "Ensimmäinen tallennettu viesti."), ja sitten, koneen alta, ihminen. Vastakohta on lähes sietämätön, ja juuri se on koko pointti. Kaikki äänen ympärillä on automatisoitua. Ääni ei ole.

Miksi juuri ääni

Kysy ihmisiltä, mitä he pelastaisivat palavasta talosta, ja useimmat vastaavat: valokuvat. Mutta valokuva on jotain, mitä katsotaan, ja katsominen tapahtuu etäältä, ulkopuolelta, preesensissä. Nauravan ihmisen valokuva ei naura. Se pysyy paikallaan, jotta voit tutkia sitä, ja tutkiminen on eron muoto. Seisot kuvan toisella puolella ja kuolleet toisella, ja välissänne oleva lasi on itse kuolema.

Ääni ei pysy paikallaan. Ääni tapahtuu ajassa, niin kuin ihminenkin tapahtui ajassa. Siinä on hengitystä ja epäröintiä ja pieniä puutteita, jotka olivat vain hänen: pysähdys ennen tiettyä sanaa, nouseva sävel, joka kertoi vitsin olevan tulossa, latteus, joka kertoi hänen olevan väsynyt vaikkei hän halunnut sanoa sitä. Ääntä ei tutkita. Ääni puhuttelee sinua. Tallenteen ajan, olipa se kuinka lyhyt tahansa, et tarkkaile kuolleita ulkopuolelta. Sinulle puhutaan, sinuttelulla, nimeltä.

Sitä teksti ei pysty tekemään. Säilytämme viestejä ja sähköposteja ja käsialaa, ja ne ovat kalliita, mutta ne ovat äänettömiä, ja hiljaisuus on täsmälleen sitä, miltä kuolema kuulostaa. Ääni on ainoa esine, joka väittää kuolemalle vastaan niin kauan kuin se soi. Siksi pelko sen menettämisestä on paljon suurempi kuin sen pituus. Kolmekymmentä sekuntia on ei mitään. Kolmekymmentä sekuntia on koko väite.

Tarve on vanha. Vain tasku on uusi.

Meillä on tapana pitää tallennettuja kuolleita nykyajan ahdinkona, jonkinlaisena älypuhelimen meille tekemänä asiana, kun emme olleet tarkkaavaisia. Se on vanhempaa kuin hehkulamppu. Vuonna 1878, kun fonografi oli vasta muutaman kuukauden ikäinen ja pystyi tuskin tallentamaan kokonaista lausetta, Thomas Edison istuutui kirjoittamaan North American Review -lehteen luettelon siitä, mihin hänen koneensa tulisi käytettäväksi. Niiden käyttötarkoitusten joukossa, joita hän kuvitteli sanelun, puhuvien kellojen ja ääntämisen opettamisen rinnalla, oli se, mitä hän kutsui nimellä "Family Record" (perhetallenne): rekisteri, hänen sanoin, "perheenjäsenten omilla äänillään lausumista sanonnoista, muistelmista ja niin edelleen, sekä kuolevien viimeisistä sanoista". Hän sanoi sen uudelleen suoraan toisaalla samassa esseessä. Kone oli tarkoitettu "perheenjäsenen sanontojen, äänen ja kuolevan viimeisten sanojen säilyttämiseen".

Lue tämä pitäen päivämäärä tiukasti mielessä. Ennen kuin fonografi osasi luotettavasti tallentaa musiikkia, ennen kuin useimmat elossa olleet olivat kuulleet minkäänlaista äänitettä, sen rakentanut mies oli jo ymmärtänyt, mikä tehtävä sille annettaisiin. Ei ensisijaisesti viihde. Kuolleet. Äänitetyn äänen ensimmäisellä julkaistulla käyttötarkoitusten listalla kuolevien pitäminen kuultavina sen jälkeen, kun he olivat poissa, oli jo mukana, sanelukoneen ja puhuvan kellon välissä, ikään kuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa toivoa. Emme keksineet tätä kaipausta, kun aloimme tallentaa puhepostiviestejä. Perimme sen kokonaisena, ja välitämme sen muuttumattomana eteenpäin millä tahansa tallennuslaitteella, joka meillä sattuu olemaan kädessä, kun joku rakas kuolee.

Jokainen sukupolvi on tehnyt tämän sillä välineellä, joka sillä oli. Kun väline oli puhelinvastaaja, perheet säilyttivät vastaajan ilmoituskasetin, sen, jolla kuollut sanoi "emme pääse nyt puhelimeen", eivätkä saaneet itseään nauhoittamaan sen päälle, joten vielä vuosia hautajaisten jälkeen saattoi soittaa taloon ja kuulla sen omistajan vastaavan. Kun välineeksi tuli matkapuhelinoperaattori, ongelma muutti muotoaan, sillä operaattorit poistavat puhepostiviestit aikataulun mukaan ja puhelimet vaihdetaan muutaman vuoden välein, ja se yksi viesti, jonka ihmiset eniten halusivat säilyttää, oli se, jonka järjestelmä oli päättäväisimmin poistamassa.

Niinpä syntyi pieni toimiala niiden pelastamiseksi. Vuoteen 2013 mennessä Boston Globe kertoi palveluista, joiden nimet olivat esimerkiksi Voicemails Forever ja CBW Productions ja joiden koko liiketoiminta oli kuolleiden äänten pelastaminen automaattiselta poistolta: yhdeksäntoista dollaria ja yhdeksänkymmentäyhdeksän senttiä siitä, että katoava puhepostiviesti muuttui tiedostoksi, jonka sai säilyttää. Toimittaja käytti itse yhtä niistä tallentaakseen viestin edesmenneeltä veljeltään. Samassa jutussa surevana oleva mies nimeltä Tom Clancy sanoi jotain, mikä on jäänyt mieleeni siitä asti, kun luin sen ensimmäisen kerran. "Joskus haistan jonkun, jolla on hänen hajuvetensä, ja se tuo hänet vähän takaisin", hän sanoi, "mutta sitä ääntä ei voi korvata."

Hän on oikeassa, ja lause tekee enemmän työtä kuin miltä näyttää. Tuoksu tuo hänet vähän takaisin, vahingossa, kun maailma sattuu tarjoamaan sen, etkä voi pyytää sitä. Äänen hän pystyi kutsumaan esiin tarkoituksella. Se on tallenteen tekemä ero: se muuttaa tahattoman kummittelun joksikin, minkä voit valita avata tai jättää kiinni, niin kuin jätät oven kiinni huoneeseen, johon et ole vielä valmis astumaan.

Onko tämä surua vai surun kieltämistä

Pitkään ammattilaiset olisivat sanoneet hänelle, että hän tekee sen väärin. Suuri osa kahdennenkymmenennen vuosisadan surukulttuuria rakentui uskolle, että terve suru päättyy irtautumiseen, että kuolleen läheisen työ on katkaista side, "päästää irti", "jatkaa eteenpäin", saavuttaa jokin asia nimeltä päätös ja sitten sulkea se. Tuon logiikan mukaan tallennettu ääni on oire. Se on käsi, joka ei avaudu, ihminen, joka kieltäytyy surun ainoasta tehtävästä, jonka sen pitäisi hänelle asettaa.

Vuonna 1996 tutkijaryhmä purki tuon uskomuksen. Dennis Klass, Phyllis Silverman ja Steven Nickman toimittivat kirjan nimeltä Continuing Bonds, ja sen väite, joka on nykyään perustavanlaatuinen alan ajattelulle, oli, että surun päämäärä ei ole päättää suhdetta kuolleeseen vaan neuvotella se uudelleen. Surevat eivät yleensä toivu päästämällä irti. He toipuvat, kun toipuvat, löytämällä uuden ja kestävän tavan pysyä suhteessa jonkun kanssa, joka ei enää ole elossa: puhumalla hänelle, kuuntelemalla hänen neuvojaan, kantamalla häntä mukanaan sisäisenä läsnäolona. Leski, joka kuuntelee miehensä ääntä ja tuntee sen tasapainottavan itseään, ei ole jumissa menneessä. Hän tekee täsmälleen sitä, mitä suru parhaimmillaan on aina hiljaa tehnyt, nyt vain äänenvoimakkuus päällä.

Samassa Globen jutussa siteerattu kliininen sosiaalityöntekijä Amy Scobie-Carroll kuvasi arkisen version hyvin. Äänen kuunteleminen, hän sanoi, "tuo sinut takaisin siihen, mikä suhteessa oli hyvää". Ei takaisin kuolemaan. Takaisin suhteeseen. Useimmille ihmisille tallenne ei ole haava, jonka he avaavat yhä uudelleen. Se on lähempänä valokuvaa, jonka voi kuulla, ja se tekee sen, minkä hyvät valokuvat tekevät: palauttaa sinut ihmisen luo sellaisena kuin hän oli tavallisena päivänä, kun hän oli kaikkein enemmän oma itsensä eikä aavistanut kenenkään säilyttävän todisteita.

Haluan olla rehellinen toisesta tulkinnasta, koska se on olemassa eikä se ole typerä. Ennen kuin jatkuvat siteet saivat nimen, psykoanalyytikko nimeltä Vamik Volkan vietti vuosia tutkien ihmisiä, joiden suru ei ollut liikkunut lainkaan. Hän kuvasi sitä, mitä hän kutsui yhdistäviksi esineiksi (linking objects): omaisuutta, jolle suruaan käsittelevä ihminen antaa lähes maagisen merkityksen, siltaa, jota pidetään pysyvästi puoliksi rakennettuna elävien ja kuolleiden välillä, jotta eroa ei koskaan tarvitse saattaa loppuun. On houkuttelevaa tarttua tässä hänen käsitteeseensä, ja aion vastustaa sitä, koska Volkan kuvasi jotain täsmällistä ja kliinistä. Hänen yhdistävät esineensä kuuluivat monimutkaiseen suruun, suruun, joka on juuttunut, sellaiseen, joka pitää ihmisen odottamassa menetyksen eteishuoneessa vuosia eikä päästä häntä oven läpi. Se on todellinen ja tuskallinen tila. Se ei ole sama asia kuin puhepostiviestin säilyttäminen, ja niiden niputtaminen yhteen olisi herjaus monia ihmisiä kohtaan, jotka vain, ja terveellä tavalla, säilyttävät äänen.

Erottelua kannattaa pitää tarkasti mielessä, koska se on helppo hämärtää ja paljon riippuu siitä. Ero jatkuvan siteen ja yhdistävän esineen välillä ei ole esineessä. Se on esinettä pitelevässä ihmisessä. Samat kolmekymmentä sekuntia ääntä voivat olla yhdelle surevalle tasapainon lähde ja toiselle ansa, eikä tallenne itse voi kertoa, kumpi, koska merkitys ei koskaan ollut tallenteen sisällä. Useimmat tallennetut äänet ovat tavallista lajia: säilytettyjä, harvoin kuunneltuja, hiljainen taustatieto siitä, että ne ovat olemassa, jos niitä tarvitaan. Olisi epärehellistä teeskennellä, ettei synkempi versio voi tapahtua, ettei kukaan ole koskaan kuunnellut ääntä tuhat kertaa pimeässä huoneessa tavalla, joka veti hänet alas eikä ylös. Molemmat ovat todellisia. Väline on neutraali. Suru ei ole, eikä mikään teknologia saa päättää, minkä surun saat.

Säilyttäminen ei ole sama asia kuin jatkaminen

Kaikki tähän mennessä kuvattu koskee säilyttämistä. Se, mikä on uutta ja minkä äärellä työskentelen elämäni, ei ole säilyttämistä.

Aivan viime aikoihin asti tallennettu ääni saattoi sanoa vain sen, minkä se oli jo sanonut. Se oli sen luonne ja, olen tullut uskomaan, sen armo. Puhepostiviesti on rajallinen. Se on kolmekymmentä sekuntia pitkä, ja se on kolmekymmentä sekuntia pitkä ikuisesti. Voit toistaa sen kymmenentuhatta kertaa, eikä se koskaan sano uutta sanaa, ei koskaan vastaa kysymykseen, jonka todella halusit esittää, ei koskaan sano sitä, mitä tarvitsit kuulla etkä ehtinyt kuulla. Sen kieltäytyminen on täydellinen, ja kieltäytyminen on osa asian totuutta. Puhepostiviesti ei teeskentele, että ihminen olisi yhä täällä. Se on nimenomaan katkelma, ja se tietää olevansa katkelma, ja niin tiedät myös sinä, kun toistat sen.

Se, mitä teknologia nyt pystyy tekemään ja yhä useammin tekee, on rajan poistaminen. Riittävästä määrästä tallennettua puhetta ääni voidaan mallintaa niin tarkasti, että se saadaan sanomaan lauseita, joita ihminen ei koskaan sanonut. Katkelmaa voidaan jatkaa. Kolmeakymmentä sekuntia voidaan käytännössä pidentää loputtomiin, sanoihin, joita elävä ihminen ei koskaan lausunut, äänellä, joka on tunnistettavasti hänen. Ja tässä minun on hidastettava, koska työskentelen tällä alueella, ja helppo asia, se, joka myisi, olisi kuvata tämä yksiselitteiseksi lahjaksi. En usko, että se on pelkästään lahja.

Mieti, mikä oikeasti muuttuu, kun raja otetaan pois. Säilytetyn puhepostiviestin on kirjoittanut kuollut. Jokainen sen sana on sana, jonka hän valitsi, järjestyksessä, jonka hän valitsi, syystä, joka oli hänen sinä päivänä, eikä mitään siitä voi koskaan muuttaa. Se on reliikki sanan vanhassa ja tarkassa merkityksessä: todellisen ihmisen todellinen jäännös, toistamaton ja suljettu. Jatketun äänen kirjoittavat elävät ja kone yhdessä. Sanat ovat uusia. Ihminen ei koskaan hyväksynyt niitä, ei koskaan kuullut niitä, ei voi säpsähtää niitä eikä sanoa "en olisi koskaan sanonut sitä noin". Se voi olla todellinen lohtu, ja se voi myös olla, kenenkään tarkoittamatta mitään pahaa, eräänlaista vatsastapuhumista ihmiselle, joka ei enää ole asemassa vastustaa.

Asia, johon palaan jatkuvasti, on se, että raja teki jotain. Osa siitä, mikä tekee puhepostiviestistä pyhän, on se, että se on lajinsa viimeinen. Uusia viestejä ei tule, ja siksi tämä on pyhä, niin kuin mikä tahansa tulee pyhäksi, kun tiedetään, ettei sitä voi olla enempää. Ääni, joka voi aina sanoa lisää, on ääni, joka ei voi koskaan olla viimeinen asia. Poista raja, ja saatat hiljaa poistaa surun mukana, ja suru, kestämättömän vaikeaa kuin onkin, on totuudenmukainen osa. Suru on se osa, joka todella koskee ihmistä. Toive siitä, että he jatkaisivat puhumista, on, jos olemme rehellisiä, osittain meistä itsestämme.

Kaiken alla on kysymys, johon mikään ohjelmisto ei voi vastata, koska se ei ole tekninen kysymys. Se on se, olisivatko kuolleet halunneet tätä. Jotkut selvästi olisivat. Jotkut ihmiset, jos heille olisi tarjottu mahdollisuus terveenä, istuisivat mielellään nauhoittamaan itseään lapsenlapsille, joita he eivät koskaan tapaa, löytäisivät rauhan siitä, että heidän äänensä olisi jatkossakin hyödyksi kodissa, sanoisivat kyllä mielellään ja täsmällisesti ja tarkoittaisivat sitä. Ja jotkut olisivat kauhistuneita koko ajatuksesta, ja vaikeus on siinä, että kun he ovat poissa, he eivät enää voi kertoa, kumpia he olivat. Houkutus on aina päättää heidän puolestaan, ja päättää omaa tarvettamme palvelevaan suuntaan. Se on raja, jota ajattelen enemmän kuin mitään muuta. Ei sitä, mihin teknologia pystyy. Sitä, mihin ihminen, silloin kun häneltä vielä saattoi kysyä, todella suostui.

Rakennan tällä alalla. Yritys on nimeltään Afterlife.ai®, ja yksi vakaumus, jota en ole pystynyt itseltäni kumoamaan vuosien tarkastelun jälkeen joka suunnasta, on, että ääntä saa jatkaa vain sen ihmisen vapaasti antamalla suostumuksella, jolle se kuuluu, hankittuna silloin, kun hän on elossa antamassa sen, tarkoituksella ja omassa ymmärryksessään, eikä koskaan oletettuna hänen puolestaan, kun hän ei enää ole. Se on suurin osa siitä, mitä minulla on sanottavaa omasta työstäni, ja tiedostan, että se kuulostaa vähemmän lupaukselta siitä, mitä teemme, kuin lyhyeltä luettelolta siitä, mitä emme tee.

Niinpä palaan yhä uudelleen puhepostiviestiin ja siihen, että useimmat ihmiset useimmiten tekevät sen kanssa viisaasti ilman että kukaan neuvoo heitä. He säilyttävät sen. He eivät kuuntele sitä paljon. Se kulkee mukana jokaisen laitevaihdon yli, käsin siirrettynä, pieni tietoinen säilyttämisen teko ihmiseltä, joka ei yritä tuoda ketään takaisin ja tietää varsin hyvin, ettei voi. He eivät pyydä ääntä sanomaan mitään uutta. He kieltäytyvät vain antamasta viimeisen sanotun pudota maailman reunan yli.

Huoneessa on erityinen hiljaisuus sen jälkeen, kun puhepostiviesti päättyy, sekunnin ajan ennen kuin konetta puhuva ääni palaa kertomaan, mitä näppäintä painaa. Tuona sekuntina ihminen ei ole siinä, ja on juuri ollut siinä, molemmat yhtä aikaa, ja sinä istut puhelin kädessä. Et paina mitään. Annat hiljaisuuden olla niin kauan kuin se kestää. Sitten tallennat viestin uudelleen, vielä muutamaksi vuodeksi, etkä sano ääneen mitään, koska ainoa sanottava asia on liian hiljainen minkään koneen tallennettavaksi: ei vielä.